Marjo Suominen

YLEISINHIMILLISTÄ EMPATIAA ETSIMÄSSÄ - LONGIN JAN OKONIN LAULUJA IHMISILLE JA MAALLE

Kirjan kannessa:
Stanislaw Koszewskin valokuva Pyhän Neitsyen basilikasta Chelmissa.

Puolassa viime vuoden lopussa julkaistu, Longin Jan Okonin (s. 1927) runokokoelma (GENS, Helsinki, Kielce-Piekoszów, 2005) ”Lauloin ihmisille ja maalle” lienee harvinaisen ainutlaatuinen tilaisuus tutustua aiemmin Suomessa ilmestymättömään ja tuntemattomaan teokseen sekä sen kirjailijaan. Kirjan yksinkertaisen puhutteleva mustavalkoinen taidegrafiikkakuvitus on puolalaisen, niin ikään suuren yleisön ulottumattomissa olleen taiteilijan, jo edesmenneen Tadeusz Scibiorin (1914-1999) käsialaa. ”Lauloin ihmisille ja maalle” on suomentajansa, Armi Suomisen (s. 1949) valikoima Okonin seitsemästä alun perin Puolassa kustannetusta runokirjasta. Teos on myös suomentajansa esikoinen.

Okon näyttää runoissaan ottaneen harteilleen suuren, klassisen taiteilijoita ehkä jo taiteen alkulähteiltä asti vaivanneen murheen, pahuuden tunnistamisen sekä karkottamisen myötätunnon ja rakkauden avulla. Hänen runonsa maalaavat lukijan eteen usein korkealentoisena pidetyn mahdottomalta vaikuttavan unelman maailman pelastamisesta Styksiin, muinaiskreikkalaiseen manalaan saakka syöksevältä väkivallalta ja kaikenkattavalta tuholta. Tällä Okonin lukijalleen tarjoamalla lyyrisellä retkellä halki epätoivon tummentamien syövereiden aina kirkkaisiin taivaallisiin luonnon ja maailman kauneuden ylistyslaulujen avaruudellisiin sfääreihin, ”Varjojen varjo”, runoilijan perimmäinen, jonkinlainen aliminä ohjaa näyttäen suuntaa poiketen ajoittain mystisiin olevaisen olemusta ja tarkoitusta pohtiviin aforismeihin. Kaiken yllä säilyy kuitenkin ajatus kunkin ihmisen mielestä löytyvästä hyvyyden kipinästä sekä luottamus siihen, että empatia ja hyvä tahto lopulta tulevat kantamaan voitonlaakereita rakkauden riemukulkueessa aina Euterpen, antiikin mytologian runouden muusan puutarhan porteille saakka.

Runoista muodostuu samalla kirjailijan itsetutkiskelun ja yleisemmin ihmisluonnon kehityksen tarkkailuprosessi, jossa henkisen kasvun ei väitetä olevan koskaan helppo tai mutkaton, vaan yhtä monisyinen ja arvoituksellinen kuin vain elämä itse voi ehkä olla kaikissa eri ilmenemismuodoissaan. Taiteilijalle tämä tehtävä vaikuttaa mielestäni sopivan luontaisesti, sillä ilmaisun ja tulkinnan kautta hänen on mahdollista sisäistää ja syventää sivullisen tarkkailijan roolinsa passiiviselta vaikuttava osansa aktiiviseksi toimijaksi, kertojaksi, näyttäjäksi, ohjaajaksi ja esittäjäksi.

OLEMASSAOLON JA HAVAINNOINNIN PIINASTA RAKKAUDEN HUUMAAN JA RAASTAVUUTEEN

”Lauloin ihmisille ja maalle” avaa ikkunan epäilyn ja epätoivon tuiverruksista aina kaikenkattavan luottavaisen sydämellisen riemun ja onnen tunteisiin. Kyseessä on taiteilijan omatunnon kaivertamisen loputon tai ainakin hänen elämänsä mittainen työstäminen, jossa hänen runoteoksensa saavat päiväkirjamaisen aseman hänen tuntemustensa tallentamisen paikkana.

Okon ottaa harteilleen maailman tuskan ja näkee taiteilijana tehtäväkseen sen ikiaikaisen suodattamisen sijaiskärsijänä, empatian lähettiläänä ja välittäjänä, sen lukijaan tartuttajana toimimisen. Hän muuttuu näin runojensa kautta miltei kaiken olevan kivun, murheen, kärsimyksen, kuin myös onnen, ilon ja nautinnon silminnäkijäksi, havainnoijaksi, todistajaksi, kuvaajaksi, uudelleenkeksijäksi, muistiinmerkitsijäksi, kokijaksi ja tulkitsijaksi.




Hän haluaa ehkä tehdä sen lukijan puolesta, kyetäkseen mahdollisen epätoivon levittämisen sijaan löytämään onnensa ja sisäisen kauneutensa aina uudelleen kaiken rumuudenkin keskeltä. Okonin sanomana tuntuu olevan, että vain henkisen kamppailun kautta löytyvän sielun puhtauden ja herkkyyden avulla, on mahdollista päästä valoon, onneen, autuuteen, hyvyyteen, mikä on tässä maailman pelastus, ainakin taiteilijoiden ja taiteen luoman.

Hapuillen mutta varmana tehtävänsä tärkeydestä silloinkin kuin sen tavoite vaikuttaa pakenevan hädin tuskin ulottumattomiin, etenee Okonin runojensa kielikuvien myötä lukijan eteen muotoilema taiteilija etsinnässään yhä paremman maailman puolesta tullen hänen sanojensa mukaiseen tulokseen, että lopulta kuitenkin se, minkälaisen maailman rakennamme, on valintojemme tulos, sillä: ”itse luomme kaiken.” Okon näkee ”hauraan” polun” Euterpen ilon metaforien puutarhaan” ohdakkeisen vaikeana taivalluksena ”takkuisena” kohoavaa ”olemassaolon valtameren yötä” vasten, missä eksynyt runoilija on kuin ”kala ilmassa” hapuillen ainoana turvanaan ajatuksensa. Hän pyrkii säilyttämään aidon luovan ihmetyksensä matkallaan ”säkenöivien toiveiden luo” huolimatta ”vihan hyppyyn vaanivista kynsistä” ja ”sydämen itsekkyydelle kerivien pyörien” aiheuttamista vastoinkäymisistä ohjautuen omin avuin kohti pelastavaa rantaa ”kädet airoinaan” ja ”jalat meloinaan”. Hän varoittaa kulkijaa menettämästä arvokasta uneksimisen kykyään, sillä runouden kautta on mahdollista ”tavoittaa marsilaisia jokia” ja jopa ”veistää avaruuden vuosisata”. Kirjailija neuvoo nappaamaan kylmän varalle ”nipun kullanhohtoisia säteitä”, jotta niitä voisi ”joskus talvisena pakkasaamuna” polttaa lämmikkeeksi kämmenellään, kertoen, että haaveita tulisi varastoida ja tarvittaessa ammentaa oloaan helpottamaan mikäli on mielialan piristyksen tarpeessa.

Ihmisen luomat, yleispätevinä käytetyt käsitteet ja määritelmät; viisaus, ikuisuus, hänen muiden kanssa jakamansa tieto, ilo, suru, tuskat, viskelemänsä vihan tikarit, mukanaan kantamansa hyvyys, myötätunto, viha, kuolema, kaikki ne ovat osa elämän taivalta, muodostaen niin suuruudessaan kuin kataluudessaankin inhimillisen maailman, jonka kirjailija toivoisi voivan kuitenkin olla ”vaellus halki hunajaisten niittyjen, jotka lepäävät yli aikojen rikosten, toivottomuuden ja katkeruuden”.
Ja hän kutsuu ”rauhaa, rakkautta, hymyä ja onnea” jatkaen vaiteliasta lauluaan maalle ja ihmisille, joiden ”aika vierii pisaroina alla sinen maljan kuin joki” ja runoilijan tuntema ilo ja suru, kahlituin sydäminkin, saa riimit soimaan sateenkaaren värien kaltaisin sävelin, mikä on kertomus ikiaikaisesta mittaamattomasta rakkaudesta.





POHDINTOJA LUKUKOKEMUKSESTANI

Voin löytää Okonin runoista ja uudistaa niiden avulla ajatuksiani ja ideoitani sekä elämästäni heijastuvia eteenpäin suuntautuneita merkityksiä. Samoin kuin menneisyydestäni toisinaan kimpoavien, kirjailijan sanoja runokokoelmasta tässä jälleen lainatakseni, ”salamasiipisten aaveiden” muistojen nopeita välähdyksiä, jotka sitten mielessäni risteillen, poukkoillen, toisiinsa törmäillen alkavat käydä jonkinlaista olemassaolon kysymyksiä käsittelevää vuoropuhelua.

Luottamus, usko, haaveet, toiveet, pyynnöt; nämä kirjailijan aivan kuin puolihuolimattoman lennokkaasti - ikuisuuden vaakakupissa totuuden sulan keveydellä keinahtelevat tietoisuuden ja tietämyksen raskaan taakan vastapainona - ilmaan heittämät, tulevat käsitellyiksi Okonin runoissa mielestäni kivuttoman sulavasti eikä vaikeistakaan aiheista puutu kiinnikettä maailmassa velloviin yleisinhimillisiin ongelmiin. Tietysti, on minun myönnettävä kyseisen runokokoelman toimituskunnan yhtenä pääjäsenistä, että tämä on vain yksittäinen ja yksityinen kuvaukseni teosta lukiessani heränneistä ajatuksistani siitä ja kirjailijan mahdollisista tarkoituksista, eikä mikään arviointiyritelmä, -ehdotelmasta puhumattakaan.


Semminkin kuin joidenkin sen runojen aluksi arvoituksellisilta vaikuttaneet aforistiset lauseet ovat vasta myöhemmin alkaneet aueta minulle joissakin runojen aihepiiriin täysin kuulumattomissa keskusteluissa, pohdintayhteyksissä, miltei sattumalta jonkin yhtäkkisen oivalluksen myötä miettiessäni niitä kirjan muiden runojen kokonaisuutta vasten.

Okonin sanataiteelle vaikuttaa mielessäni muodostuvan yksityisestä yleiseen tai niin ikään toisinpäin, yleisestä yksityiseen suuntautuva, yhä laajeneva ja/ tai supistuva, pelkistyvä tai monimuotoistuva tiheä merkitysten verkosto aina sen mukaan, mistä suunnasta, näkökulmasta sitä kulloinkin haluaa tai on valmis tarkastelemaan, mikä liittynee mielestäni myös kunkin omaan vastaanottojärjestelmään ja sen toimintaan ja/ tai mahdolliseen laajentamistarpeeseen tai
tilanteeseen. Yltiöpäisen huumaantuneet rakkaudentunnustukset ja luontokokemukset, voisin kuvitella, eivät ehkä voi jättää ajattelematta, että ainakin taiteilijan on tunnettava syvästi yksityiskohtia myöten voidakseen taltioida muistiin tunteidensa ryöpsähdysten laajan kirjon niin elävästi. Runojen aikaansaamat ilmapiirit lähenevät kuitenkin mielestäni jo näyttelijöiden tunnemuistiharjoituksia, stanislavskilaisia ja metodisia, mitä niitä onkaan olemassa kaikenlaisia, ja taas julmuuden kuvaukset herättävät tunnelmat brechtiläisistä teoksen katsojan/ kokijan ”tehopysäytys-” tai ”-herätyspyrkimyksistä”, jopa beckettmäisen absurdeihin kauhukuviin saakka pinnan alle luotaavien eksistentiaalis-ontologisten tutkielmahahmotelmien lomassa.

Mistä onkaan kysymys tässä kaikessa, valinnoissa, vapaudessa, vastuussa, ihmettelen, uppoutuen jälleen kerran seuraavan runon heleän sinenvehreinä hehkuviin muhkeisiin onnentunnelmiin. - Niin rakkaudesta, maailman ensimmäisestä ja viimeisestä ihmeestä, siitähän hän toki taas puhuu, koko ajan oikeastaan, eikä lakkaa sitä koskaan ylistämästä, ja kaikista siihen liittyvistä vasta- ja rinnakkaispareista: hyvästä ja pahasta, toivosta ja toivottomuudesta, elämästä ja kuolemasta, valosta ja pimeästä, kosmoksesta ja ruohonkorresta, taiteilijoista ja totuudesta, niin ja taiteesta…ja mieleeni herää yhä useampia kysymyksiä taiteen totuudesta, totuudellisuudesta ja sen todellisuutta heijastavasta luonteesta, enkä ole ollenkaan varma mitä vastauksia niihin löytäisin näiden pohdintojen jälkeen.




PARI SANAA KIRJAILIJASTA JA KUVITTAJASTA

Käsillä oleva kokoelma on tilitys Longin Jan Okonin 60-vuotiselta runoilijan taipaleelta, joka alkoi jo toisen maailmansodan alkuvuosina hänen eläessään parhainta teini-ikäänsä ja on jatkunut uudelle vuosituhannelle. Runot on enimmäkseen laadittu kertovaan muotoon, tiivistetyiksi tilanne-, tunnelma- ja historiakuvaelmiksi, tarinoiksi menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, joista ilmenee kirjailijan koko elämä, rinnan pienkaupunki- ja maaseutumaisemien ja maailman tapahtumien kanssa.

Okon on Puolassa tunnettu myös intiaani-aiheisista nuorisoromaaneistaan sekä kansantarustoon pohjautuvasta kouluikäisille suunnatusta novellikokoelmastaan ”Karhulinnan tarinoita”, joka on tarun ja toden myyttinen sekoitus, sisältäen kertomuksia hänen yli tuhatvuotisesta kotikaupungistaan Chelmista. Hänen kirjallinen kokonaistuotantonsa kattaa yhteensä 18 runokokoelmaa, viisi nidettä kertomuksia, kuusi historiallista intiaani-aiheista seikkailuromaania nuorille, näyttämöllinen musiikkikuvaelma lapsille (johon musiikin on säveltänyt J. Czarnecki), sekä lehti-artikkeleita etnografiasta, kirjallisuudesta ja kotiseutuhistoriasta. Hänen julkaistujen niteidensä kokonaismäärä on noin kolme miljoonaa kappaletta. Hän on toiminut opettajana, rehtorina, kirjallisuuskriitikkona ja kansanperinteen tutkijana. Vuonna 1956 hän perusti Lublinin seudun kirjailija-yhdistyksen ”Pryzmatyn”.



Mainittakoon vielä vain sivulausemaisesti tässä, että Lublinin kaupungin seutuvilta ovat syntyisin myös maailmanlaajuiseen tunnettuuteen loikanneet, jo viime vuosisadan alussa edesmenneet puolalaiset romaanikirjailijat, nobelisti Henryk Sienkiewicz ja Boleslaw Prusin salanimellä toiminut Alexander Glowacki, yksi käytännöllisen ajattelun, toiminnan ja realismin puolestapuhujista ja puolalaisen modernin kirjallisuuden positivismiliikkeen johtohahmoista.

Okonille on myönnetty kirjallisesta toiminnastaan maineikkaita puolalaisia kunniamainintoja: 1977 Prus-palkinto, 1982 Puolan kulttuuri- ja taideministeriön palkinto ja 1986 Puolan valtion korkein kunniamaininta, Puolan Uudelleensyntymisen Upseerikunnan Risti. Hänestä on maininta kansainvälisissä sekä puolalaisissa hakuteoksissa.

Runokokoelman kuvituksen on laatinut kirjailijan kollega ja ystävä, puolalainen taidegraafikko Tadeusz Scibior. Hänen ex libris -taiteeseensa on ollut Suomessa mahdollisuus tutustua jo vuonna 2002 Kansalliskirjastossa, Helsingissä pidetyssä näyttelyssä ”Puolalainen ex libris & graafikko Tadeusz Scibior”, joka oli valokuvaaja, taidemaalari ja graafikko. Hän kuvitti useita Okonin artikkeleita ja kirjoja. Okon puolestaan laati Scibiorista ja hänen töistään lehtiartikkeleita sekä tämän näyttelyesitteiden tekstejä. Hänen kuvataidetuotantonsa käsittää valokuvien (pääasiassa muotokuvia) ja grafiikan lisäksi piirroksia, maalauksia ja akvarelleja. Hän on graafisen, omintakeisen työskentelymenetelmän, kalkkibromitekniikan kehittäjä. Kuten Okon, myös Scibior on keskittynyt kuvaamaan ja tallentamaan jo kadonnutta ympäristöä sekä pyrkinyt tuomaan rumuuden keskeltä esiin totuuden ihmisestä asioiden ja tapahtumien kauneuden ja traagisuuden avulla.


NÄYTTEITÄ KOKOELMAN RUNOISTA JA KUVITUKSESTA (runotekstit, suom. julkaistu Armi Suomisen ja kuvat Joanna Scibiorin luvalla):

isoenoni Tadeusz Scibiorin tekemä
mustavalkoinen taidegrafiikkakuva

* * *

Johdattavat minua silmät
laaksossa rauhattomuuksien,
jossa murhe vieriytyi
kuolemalla taiston keskellä;

jossa haavoitettu maa
ja pureksittu vehreys
vaikeroi mykkä
jalkoihin petautuu;

Jossa ihmisen sisäelimet
- dantelainen näytelmä!
etsimme manalaa ja taivasta?
- itse luomme kaiken.
(1970)





KUTSU

Tässä ajassa,
joka taipuisat säikeet tunteiden
riuhtoo riekaleiksi,
tomuksi
ja viskaa meidät
karhealle pohjalle epätietoisuuden,
nostan katseeni tylsän
ja kutsun rauhaa,
rakkautta,
hymyä,
onnea.

Pelko atomin edessä
kasvaa pinoihin
ja oman myrkkynsä runsaus
imeytyy pisaroina päivien valkeuteen.

Antakaa meille
musiikillisella hiljaisuudella tuuditetut unet
ja ilolla soittavat leivoset,
olkoon elämä
vaellus halki hunajaisten niittyjen
jotka lepäävät yli aikojen
rikosten
toivottomuuden
katkeruuden.


TIETOISUUS

En ehdi pohjaan juoda elämää
niittävät minut terät ja kynnet
pois uivat avaimet poutapilvien
kaikkoaa muisto

jää jäähtynyt
liekki taulujen vieressä
ja omaksutut - kuten ei kenenkään - peilit
kourallinen väreistä revittyjä kirjakkeita
ja säikeiset lehdet koskettimilla

ja simpukka kosmoksen
edelleen tulee jatkamaan soittoaan
sävelillä salaisten laulukaskaiden.






KESKUSTELU

- Keitä ovat runoilijat?

- En tiedä
tapasin harvoja
olivat hiljaisia yksinäisiä eksyksissä
heillä oli läpinäkyvät siivet
ja silmät pyydystäjien
Teeskentelijät
pölyä kateuden
viskoivat heille silmiin
ja he sinnikkäästi
kuin silkkiperhonen
loivat todellisuutta

- Entä kuka sinä olet?

- Varjojen varjo.

 

Kirjoittaja: Tutkija - FM - Marjo Suominen